Hymytytön hymy hyytyy

Joskus ei vaan jaksa, vaikka olisi istunut koulun penkissä vasta 2 päivää (herranjumala!). Olen puhki poikki ja täysin kelvoton tekemään mitään.
Koin pakottavaa tarvetta saada kirjottaa omia oikeita fiiliksiä koulutehtävän "tämä kirja sai minut ajattelemaan ammatillisessa mielessä hyvin monia valaisevia asioita"-meningin sijaan. Tuo kirja oikeesti saa mut miettimään vain etten jaksa. Stressaan opparista aivan tuhottoman paljon ja olen varma että pääni räjähtää näillä näppäimillä. Lisäksi tänään tuli sellainen tilanne vastaa, mikä laittoi miettimään mihin perkuleeseen sitä asettuisi valmistuttua. Toisaalta asia ei ole ajankohtainen kun mulla on opiskeluja vielä varsinaisesti 1,5 vuotta jäljellä. Se asian toinen puoli on tuo minun toinen puoleni eli poika. Yhdessä! Jonnekin! Minne? Haaveita on mutta onko järkeä muuttaa jos en itse saakaan töitä kyseisestä kaupungista tai sen läheisyydestä. Väliaikaisratkaisu, Kouvola kun nyt saattaa olla poissa pelistä. Juuri eilen ehdin järjestelmään alustavasti asiani niin, että Kouvola tulisi kuulumaan elämääni ja tänään järkky muista syistä nuo pläänit. Elämä on aika julma kaveri!


 

Oon aina hymyilevä ja helposti lepytettävä, mutta jos väsyn täysin, ei mua piristä mikään. Nyt just tuntuu, että en vaan tyydy mihinkään. En osaa sanoa mitä tahdon elämäni suhteen! Miksi pitää edes tietää? Miksei voisi vain mennä ja katsoa, mitä elämä tuo tullessaan? Ei tää taival täällä Maan päällä, taida ihan niin vakavaa olla ettei vois vähä tesmailla mikä tuntuu parhaimmalta.

Kun mua ahdistaa, tahdon pois heti sieltä missä ikinä olenkin. Mulle tulee väistämättä sellanen olo, että nyt äkkiä jalat alle ja pois, mutta en tiedä minne mennä. Sanotaahan sitä, että turha juosta karkuun kun ne huolet tulee perässä kyllä. Juoksin jo pakoon lenkille, mutta ei ne huolet hävinny tonne Saimaasee.

"Mä teen sen, mitä mun tehtävä on. 

Mä meen, koska mun mentävä on.

Eeih, ei mikään mulle riitä, mulle eeih!

Ei mikään tunnu miltään enää, eeih!

Eeih, anna mä meen, anna mä meen!"